yläosa_jarmo143.jpg

 

ElämänRenki.jpg

 

 

Ei minusta olisi tuohon.  Nousemaan hullun hevosen selkään sen jälkeen, kun se on kunnolla sotkenut kavioihinsa.

 

Mutta Korhonen nousee. Sanoo, että jos haluaa ratsastaa, pitää nousta hevosen selkään. Siinä saa joskus kaviosta ja kainaloonsa hikirantua, mutta saa siinä kyytiäkin.

 

Korhonen on pikkuisen innoissaan. Kansanedustajaehdokkaana hän ei ole vielä ollutkaan. Eivätkä yllätykset siihen lopu. Iso kerää runokirjalla vaalirahaa ja hymyilee.

 

Sanoo, että ei elämää kannata käyttää toisen vastustamiseen. – Älä päästä pahaa päähäsi. Kaikki muu sinulta voidaan viedä, mutta ei ajatuksia, hän muistuttaa. Ja pelotteluihin ja uhkauksiin hän suhtautuu niin kuin muuruveteläinen kieltolakiin, että entäs sitten.

 

Se on korhoskielellä so what. Näissä vaaleissa yksinäinen ratsastaja kiertää pitkin lakeutta ja päästelee suoraa puhetta joskus ylinopeuttakin. Aatetta suomeksi. Kehon kieltä on. Särmää sen verran, että tielle osuessaan vastustaja tekee vaistollaan joutuisan mutkan.

 

Korhonen haukkuu hallitusta ja omiaankin, mutta kehuukin ruvelle asti. On se keskusta niin hyvä hevonen. Ainakin vähiten huono.

 

Leivän ja toivon nälkä

 

Mutta ilo hänen kuolemastaan oli ennenaikainen. Jarmo oli tehtävänsä tehnyt ja sai mennä. Mutta vain tämän tehtävän. Oli tulossa toiset ajat ja tehtävät, uusi kevät. Eduskuntavaalit.

 

Köyhä kansa odotti ja uskonsa menettäneet. Korhonen ei saanut rauhaa. Hänellä oli kokemus hylkäämisestä. Niin moni oli hänetkin kieltänyt - niistäkin, joita hän oli matkan varrella auttanut.

 

Hän tiesi, mitä on hauras toivo. Sen varassa on liian moni suomalainen. On liian paljon niitä, joita kukaan ei katso eikä kuule. Niitä, jotka arasti toivovat tulevansa nähdyiksi. Niitä, joilla on nälkä. Leivän ja toivon nälkä.

 

Korhonen päätti lähteä kerran vielä. Hän käänsi perunakellarin voitokseen ja alkoi jakaa perunaa. Pian kiiri tieto: se ratsastaa vielä! Korhosesta tuli kansanedustajaehdokas Etelä-Pohjanmaalle. ”Ja suuri oli pelko vielä Kokkolassakin…”

 

Ui, poika, ui!

 

Maaliin pääsyä enemmän Korhonen rakastaa matkaa. Matkalla pitää tuulettaa, ei maalissa. Maalissa ei ole kuin matkan pää. Matkalla on vielä paljon edessä.

 

Matka opettaa ja koettelemukset siinä. Korhonen kestää itseään, kun tietää, että ei ole itseään luonut. Elämä on Luojan lahja, jossa on perintönä geenit ja ympäristö.

 

– Sinut tiputetaan veteen ja sanotaan, että ui, poika, ui. Joskus menee vettä henkeen. Yksi aikakausi yhdeksänvuotiaan elämässä päättyi äidin kuolemaan. Poika oli tuskin ehtinyt veisata kaksoisveljensä kanssa Suvivirren suu soikeana koulun kevätjuhlassa, kun jo seisoi äidin arkun äärellä pieni käsi hiessä seurakunnan veisatessa samaa virttä.

 

Siitä tuli hänen sielunvirtensä. Siinä on kaikki. Luonnon kiertokulku ja mittasuhteet, usko ja toivo ja ihmisten yhteys.

 

jarmo_ja_poika.jpg

Itseä suurempi

 

Jos Korhonen olisi omalla asiallaan, hän olisi vaihtanut lajia aika päiviä sitten.

 

Mutta koska jokainen ihminen on arvokas, eikä jokaisella ei ole voimaa puolustaa itseään, tarvitaan politiikkaa ja sen tekijöitä.

 

– On tiedettävä, kenen asialla on. Minä en ole markkintalouden vaan elämän renki ja ihmisen palvelija, Korhonen sanoo ja muistuttaa Pentti Saaritsan tavoin, että katsokaa, miltä suunnalta aplodit tulevat.

 

Korhonen on vähän kömpelö kumartelemaan kristallikruunujen alla ja puhumaan joutavia, mutta kun minimieläkkeen varassa oleva pieneläjä ojentaa kätensä
ja pyytää muistamaan, Korhonen kasvaa kokoaan suuremmaksi ja painelee raamit kaulassa perimmäiseen kamariin.

 

Hän ei vihaa mitään niin kuin epäoikeudenmukaisuutta.

 

Turva ja tarkoitus

 

Perusasiat opitaan kotona. Elämän ja ihmisen kunnioitus, työn tekeminen, jakaminen. Korhonen oppi ne Uimaharjun tehtaan varjossa.

 

– Kaikki sahan pennut olivat tasa-arvoisia. Porukalla puikkelehdittiin kouluun ratapihan läpi vaunujen alta ja välistä, tehtiin kujeet, oltiin tottelemattomiakin ja maksettiin siitä. Kannettiin kuumaa vettä kumisaappaassa kotiin, kun mentiin luvatta katsomaan tehtaan katkennutta kuumavesiputkea ja saatiin elinikäinen arpi jalkaan.

 

 

Kokemukset opettavat. Myös nöyryyttä. Mutta ennen muuta ne kirkastavat perusasiat.

 

Luonto.jpg

– Elämän tarkoitus on rakastaa, iso mies sanoo.

 

– Ei Luoja luonut meitä tänne toistemme mieliä pahoittamaan, vaan tekemään hyvää. Nauttimaan yksin-
kertaisista asioista. Tuulesta iholla, tähdistä taivaalla, hyvästä kirjasta ja musiikista.

 

– Meillä on tarkoituksemme toistemme elämässä. Oma paikkamme ja tapamme palvella. Voimme vuorollamme katkaista sukupolvien tekemisen ja olemisen ketjussa sen,

 

mikä ei palvele hyvää, mutta myös jatkaa sitä, missä on ikiaikaista viisautta, Korhonen muistuttaa.

 

Oma kivi

 

Ihminen voi surra ikänsä, että ei päässyt Himalajalle tai löytää paikkansa ja rauhansa pihasaunan vieruskiveltä niin kuin Korhosen ukki.

 

Sille kivelle ukki aina kesällä saunan jälkeen istahti vilvoittelemaan. Ja pyhänä, kun oli syöty, ukki meni ulos tuvan ikkunan ja syreenin alle kuuntelemaan, kun Mauno Kuusisto lauloi radiossa. – Siinä on rauha. Sen kummempaa voittoa ihminen ei tarvitse, Korhonen sanoo. Ojentaa kätensä ja katsoo kohti. Kääntyy sitten ja lähtee. Iso mies ja pieni poika itseään suuremmalle asialle.

 

– Rauha on siinä, kun löydämme toisemme, kivemme, syreenimme, yhteisen ateriamme, jakamisen ja välittämisen. Vähän on tarpeen, mutta juuri sen vähän tähden ja varmistamiseksi Korhonen hakee kansalta valtakirjaa.

 

 

 

Luonto.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

JARMO.jpg